Ongelma nro 1 näyttää saaneen onnellisen lopun. Jo kirjoittaessani asiasta mielessäni oli tietty henkilö, joka sitten osoittautuikin juuri siksi jota olin ajatellut.

Mintsillä asuu Kyösti nyt. Ottaahan se koville, ei voi kieltää, mutta ei niitä vaihtoehtoja niin kovin monta ollut ja tämä nyt oli paras mahdollinen.

Antsalle ottaa niin koville, ettei vielä pysty kuvia Kyöstin uudesta kodista katselemaan. Menen perjantaina Mintsille ja toivottavasti saan poikani mukaan.

Meitä on nyt yksi vähemmän. Tämä neljäs, joka myös poistui perheemme ruokakunnasta saa jäädä katsomista vaille ensi perjantaina ja muinakin päivinä. Olen tällä hetkellä hänelle niin vihainen kaikesta rikki menneestä, etten silmissäni siedä. Onneksi ei tarvitsekaan.

Ensi viikolla alkaa muuton valmistelu ja tupakan polton lopettamisen aloittaminen, kun mitään ei voi lopettaa ennen kuin aloittaa lopettamisen. Täytyy myös pitää Jorin opetukset mielessä.

Suunnitelmissa on myös, että sauvat kaivan esiin ja vanhat jo kaiken nähneet lenkkarini ja aloitan taas nämä aamulenkit. Kahvakuulanikin odottavat malttamattomina, että niihin taas tartun. Uskokaa tai älkää niin olin kaksi vuotta siinä kunnossa, että tekivät jutun yhteen bodarilehteenkin tästä kahvakuulailustamme.

On surua, mutta on myös uuden odotusta. Muistaen että taakkamme paino on suhteessa siihen, millä rohkeudella ja tyyneydellä tartumme siihen ja kannamme sitä. Itsehän olemme tiemme ja näihin taas niin syvällisiin sanoihin on aika päättää tämä juttu.

Kiitos vielä Mintsille ja hänen perheelleen.