Uuden suhteen aloittaminen voi olla vaikeaa. Ei sen tarvitse olla, mutta usein se on sitä. Varsinkin kun on pitkä liitto takana. Eikä silläkään ole mitään tekemistä sen kanssa. Jos ne vanhat romut on siivottu nurkista pois.

Olen aina kuvitellut olevani perhekeskeinen family man. Huolenpitäjä ja huolehtija mitä suuremmassa määrin. Sitä vaan saattaa huolehtia toisen autonomisuuden olemattomiin tai ainakin kaventaa sitä. Sen suhteen pitää olla tarkkana, koska jos vastapuoli on altis, niin ennen pitkää huolehtimista tulee enemmän ja enemmän.

Näin kävi juuri avioliitossani. On kovin helppoa heittäytyä toisen käsiin. Toinen saa huolenpitoa ja toinen krediittiä itselle asioiden hoitamisesta. Tässä on mietitty tätä ns. kiltteyttä, mutta silläkin on se kääntöpuolensa. Onhan se niin mukavaa olla niin tarpeellinen, ettei sen tarpeellisemmaksi voi enää muuttua. Siinä vaan tuppaa käymään niin, että unohtaa itsensä ja sen oman todellisuutensa. Palvelutehtävät käyvät aikaa päälle raskaiksi, ja niistä tulee kaikille itsestään selvyyksiä. Ainahan se on ollut näin. Oli sillä hyvä mies.

Totta kai sitä toistaa itseään uudessakin suhteessa. Toimintamallit ovat sitkeässä; ainahan se on näin ollut ja kuuluukin olla. Haloo; ei sitten kuitenkaan. On se toisaalta helpottavaakin luopua niistä. Ottaa kuitenkin oman aikansa tajuta, että ei se enää käy. Se ei ole kenenkään etujen mukaista. Eikä johda yhtään mihinkään, muuta kuin riippuvuuden verkostoon. 

Kuule, ei sinun tarvitse. Miten ihmeessä olit niin kauan tuollaisessa tilanteessa? Kuvittelitko olevasi joku messias vai? Tar det lungt. Näitä kommentteja on nyt tullut. Tai ei enää, mutta varsinkin tämän uuden orastavan suhteen alussa. No, hän on fiksu tyyppi kaikella tapaa. Taisin jo sanoakin aiemmin, että hänen kanssaan on mukava olla, kun ei tarvitse kuin olla. Luovun mielelläni tästä erinomaisuudestani. Olen valehtelija, kuka siitä mielellään luopuu. Luovun kuitenkin.