Pientä taistelua tässä, kun sitä miettii että onko tämä tiukkana oleminen lapsensa hylkäämistä. Siksi se tietenkin koetaan, mutta eihän se sitä ole. Ei vaan halua olla kaiken aikaa, kauniisti sanottuna, perseestä nostamassa.

Muutenkin olen miettinyt sitä mikä ihmissuhteissa oikein mättää. Noin yleisellä tasolla jos asiaa ajattelee. Yksi keskeinen juttu on mielestäni sen tajuaminen, että mikä on itsessä ja mikä siinä toisessa. Kovin helposti sen toisen sanomiset kolahtaa johonkin kohtaa itsessä ja sitten sitä mennään.

Vaan sen itsensä näkeminen on niin pirun vaikeaa. Vaikeaa ja joskus täysin mahdotontakin, kun ei tunne itseään ja näitä mekanismeja, mitkä vaikuttaa omaan käyttäytymiseen. Toisaalta taas kovin helpottavaa jos pystyy näkemään, että reaktioni on minussa. Ihan yhtä lailla sen havaitseminen, että eihän tämä ole minussa. Kaikki on silloin paljon helpompaa ja asiaa, mikä nyt milloinkin on kyseessä, voi tarkastella rauhallisesti ja kiihkottomasti. Näin se menee.

Me olemme vaan niin itsekeskeisiä ja kiinni itsessämme, että emme monasti näe metsää puilta. Viisas se, joka malttaa hetken ajatella mistä oikein onkaan kysymys. Se on taitolaji se.

Olen nyt puolisen vuotta kulkenut erään naisen kanssa. Olin aivan kaaho eroni jälkeen ja lähdin oitis hakemaan uutta ihmissuhdetta. Ei löytynyt. Tapasin ison joukon ihmisiä, useimmat vain kerran ja se oli siinä. Se täytti sen tarpeen, mikä silloin oli. Jotenkin sitä halusi mitata omaa markkina-arvoaan, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Halusi katsoa, että kelpaako sitä. Eikä kuitenkaan ollut valmis mihinkään.

Seksi oli täysin pannassa. Ylevä ajatus oli, että se kuuluu vakiintuneeseen parisuhteeseen ja vain ja ainoastaan rakkaudesta; ei minkään muun syyn takia. Kaikki muu oli poissuljettu. En kyllä halunnutkaan, koska olin niin heikoilla tuon itsetuntoni kanssa. Luulen ainakin, vaikka vaikutinkin kovin itsevarmalta.

No, ehkä se oli tapani selvitä silloin. Elämä on tällä hetkellä jonkin sortin vakiintuneessa tilassa. Se oma on löytynyt, tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäisen kerran kun tapasin hänet, niin hän totesi erotessamme, että kiitos kun suostuit tapaamaan minut. Se oli hänen tapansa sanoa jotain. Tavattiin uudestaan parin viikon kuluttua ja siitä sitten pari kertaa viikossa.

Joku vaan tuntuu oikealta. Kun kuukausi oli kulunut lähdimme pienelle risteilylle yhdessä. Siellä erään pienen saaren kallioluodolla istuksimme ja sanoin hänelle, että sinun kanssasi haluaisin olla. Sen yön vietimme yhdessä. Nukkumalla. Viikon päästä siitä vietimme toisen yön yhdessä ja sen jälkeen tapaamiset ovat tihentyneet kaiken aikaa.

Seksikin avautui aivan uudella tavalla kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olen miettinyt, että mikä helvata nyt oikein on. Se on luottamus ja se, että ei tarvitse olla mitään. Riittää kun on. Ehkä olen onnekas, en tiedä, että tapasin juuri hänen kaltaisen ihmisen, jolle läheisyys on se juttu. Siitä versoaa niin paljon kaikkea muuta.

Ensimmäiset sanomiset ja kiukuttelut  ovat olleet, niin kuin tiiviissä suhteessa aina on. Niitä tulee ja varsinkin kun ollaan herkistyneitä ja halutaan olla vaan hyviä, eikä se aina mene näin. Ja kun sitä ei näe mikä on minussa ja mikä sinussa. Se lankakin saattaa olla vielä aika ohut uudessa suhteessa. Oli kovin vapauttavaa kuulla tämän naiseni sanovan, että kuule hei, ehkä näidenkin läpikäyminen lähentää meitä. Niin kuin teki.

Jatkan toiste tästä.